Friday, 8 October 2021

Oire päiväkirja

 Aloitin sellaisen keväällä, joko hoitajan,lääkärin tai mielenterveyshoitajan kehoituksesta.. en muista nyt tarkalleen. 

Aika äkkiä totesin, että oireiden kirjoittaminen ja vähän sitä, miten ne vaikuttavat päivittäiseen elämään, hieman helpottaa päivästä toiseen kestämistä, ja auttoihan se vähän löytämään ... juttuja jotka pahensivat jotakin oiretta. Kuten kuumuus, rasitus, kosteus.. henkinen kuormitus, juttelu puhelimessa virastoon, kelan ajatteleminen... 

Sen jälkeen kun asiasta mainittiin, ei kukaan ole ollut kiinnostunut näkemään kyseistä kirjasta, mutta reippaana poikana olen tainnut pdf lähettää Kelalle aina silloin tällöin. 

Yllättävän huolella olen kirjoitellut. Perhe on huomattanut silloin tällöin asioista, kuten se, että käsialani saattaa muuttua kesken lauseen, tai sanoissa ei ole mitään järkeä. mutta silti. 

Toisaalta, aina välillä tulee syvä masennus kun selailee, millainen elämäni on. Onneksi on vastapainona rakas perhe, elukat ja omakotitalon tarjoaman mahdollisuuden harrastella silloin kuin jokin osa kroppaa antaa myöten. Esim kun adhd (kuten lähes kokoajan) pakottaa liikkumaan, mutta selkä tai jalat tai huimaus estävät koirien kanssa leikkimisen, nurmikon leikkuun etc. niin voin ottaa ja piirellä tai maalata tai kirjoitella tietokoneella kirjoituksia. Tietenkin siinä tulee vastaan se, että silmäni alkavat haroittaa hyvin pian ja pääkipeytyä sekä sormet näissä aktiviteeteissa, joten voin tehdä niitä aina vain hetken ja sitten tarkkailla tilaa uudestaan ja miettiä pystynkö tekemään ruokaa, tai laittamaan tiskikoneen tai menemään verstaalle vuoleskelemaan tai savea vääntämään.. no savea pystyn hyvin harvoin työstämään se kun vaatii paljon käsiltä ja kun sormet on kokoajan kivuissa, niin ei ihan heti halua sitten sitä tehdä. 

Mutta periaatteessa, kotioloissa pystyn olemaan rajallisesti toimelias. Useimmiten minä teen ruuan, hoidan tiskit ja pyykit, siitä isommat hommat sitten onkin jo harvinaisempia, mutta saatan minä toisinaan onnistua rakentaa pihalle portin (tekemiseen tosin meni pari kuukautta) tai halkoa pari pölkkyä. 

Mutta että jännä, kun ei koskaan normaali päiväkirja onnistunut, niin tämmöinen masentava aihe kuin kirjoittaa päivästä toiseen kuinka kipeänä paikat on tai silmä pimentynyt, niin toisaalta se on jopa hieman terapeuttista. 

Tässä taannoin päätin lopettaa, kun ei mitään tahoa tuntunut kiinnostavan kirjoitteluni, mutta sitten tauon jälkeen totesin, että hälläväliä kun se itselle jokseenkin tekee hyvää. 


Kappas... minulla on blogi

 Näköjään on tullut ennen kirjoiteltua englanniksi, ei siinä mitään, mutta on mennyt tämä lukeminen ja kirjoittaminen sen verta haastavaksi, että loppujen lopuksi olisi ihan sama millä kielellä kirjoitan, yhtä sekavaa olisi kuitenkin. 
Mutta jotenkin tuntuu, että taidan kirjoitella nyt sitten ihan Suomeksi. 

Mitäpä tässä elämään? 
Aika tovi on mennyt edellisistä postauksista, enkä todellakaan jaksa lukea mitä sitä on tullut kirjoitettua,. 


No.. niin.. Katsotaanpa. pikakelaus. 

sain hermoromahduksen joskus 2017? aikoihin.. ehkä... tai 2019 alussa.. tai jossain siellä välillä. 
Oppisopimuksella nuoriso-ohjaajaksi opiskelu erittäin haastavassa, niin työn kuin... johtoportaan taholtakin, työpaikassa. Kuten ennenkin, eihän siinä mulla pää kestänyt sitten.  No, sitten olin vuoden saikulla, etsittiin uusia lääkkeitä mielialaongelmiini ja siinä sivussa juteltiin tiuhaan ammatilaisten kanssa. Hommahan oli pahasti kesken kun sairaspäivät loppui ja lääkäri tuumaili, että haetaanpa kuntoutusta/määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä vuosi lisää, että saadaan sinut työkuntoon. 
Kelahan oli tästä täysin toistamieltä ja heidän hammashygienistin päätöksellä kumosivat psykiatrini lausunnon ja eväsivät mahdollisuuden toipua elämäni toisesta hermoromahduksesta. Silloin olin niin huonossa kunnosssa, etten jaksanut tajunnut alkaa kunnolla tappelemaan. 
No perinteiseen tapaan sitten pelkällä sisulla piilotin pääkopan ongelmat ja keskityin kropan kuntoon saamiseen hullulla vauhdilla. Kelan ja työkkärin painostuksesta sitten hain te koulutukseen raksamieheksi, odotellessa päädyin rakennussiivoojaksi ja pidinkin hommasta kovasti. TE- keskuksesta hoettiin, että työ menee koulutuspaikan ohitse, joten en ottanut koulupaikkaa vastaan vaan jatkoin töitä vuokrafirman nimissä, lupauksella, töitä riittää. TE keskuskan sitten informoi minua, että karenssi tulee kun et ottanut koulupaikkaa vastaan, siihen tuumailin, että kun olen töissä, mihin TE vastasi, että niin mutta pitää olla vähintään näinjanäin pitkä soppari että saa nuin tehä ja minä siihen sitten että, ette vittu viittineet etukäteen kertoa. Sinälläänhän koko karensilla ollut mitään väliä koska olin töissä kuten kerroinkin, sopparia vaan ei voitu kirjoittaa kuukausiksi. 

Ei siinä mitään, raksasiivoushommista luiskahdin loppusiivoukseen, sekin oli sangen mukavaa työnä, työkaverit ei niinkään ja varsinkaan johto, siitä sitten lähdin kotisiivoojaksi ja sekin oli yllättävän mukavaa. Mutta tässä tulikin sellainen juttu vastaan, että kesken työpäivän pimeni toinen silmä yllättäen. Eka kerralla olin niin hämilläni, etten tajunnut tehdä mitään kun näkö palasi jo 5min sisään. 

Sitten kun parinpäivän päästä sama toistui ja satuin olemaan sairaalan naapurissa, joten olin 10-15min tapahtuneesta jo päivystyksessä istumassa.... istumassa ja istumassa. Joskus 3h myöhemmin lääkäri tutki pikkuisen, muttei mistään mitään löytynyt... enää. No, siitä sitten kuitenkin sairaslomaa kirjoitettiin ja lähetettiin ensin silmälääkärille, joka ei löytänyt mitään vikaa ja lähetti neurolle (tähän mennessä puhuttiinkin jo kuukausista ja tänä aikana TK lääkäri koetti auttaa parhaansa mukaan ja jatkaa saikkua. 

No ei siinä mitään, aika pian ensimmäisten näköhäiriöiden jälkeen alkoi ilmestyä muitakin oireita. Huimausta, tasapaino häiriöitä, ihan helvetillistä väsymystä, pääkipua, sormikipua ja jalkapohjiin kipua... silmistä tuli lisää valonarat ja muutenkin tuli häröjä, puhe meni tavallistakin vaikeammaksi. ja ympäri kehoa random kipuja. No aikansa nämä pahenivat kun kuljettiin neurolla tutkimuksissa, sitten pysähtyi, mikään ei parantunut ja kokeillut lääkkkeet eivät auttaneet (siis kipuahan siinä koetettiin lähinnä) kun olen erittäin herkkä lääkkeille ja saan hyvin helpolla niin pahoja haittoja ettei pysty syömään tai lääke ei vain auta. No.. viimein, pitkien ja perusteellisten tutkimusten jälkeen neuro nosti kädet pystyyn ja lähetti reumalle, fibro, joka minulla oli diagnossoitu kauan sitten oli ajatuksena... että olisiko jostain syystä pahentunut. 

Reumalääkäriä odotellessa Kela yllättikin (ei oikeasti) miettimällä kuukauden sairaslomanjatkohakemuksesta ja sitten ilmoittavat, että kyllä sinä jani valehtelet, töihin siitä vaan. Vedoten siis siihen, että diagnoosia ei ollut... vaikka kaikki lääkärit olivat todenneet, että tutkimukset jatkuu ja ei tästä miehestä töihin ole... sitä en tiedä oliko sama hammashygienisti asialla Kelalla vai tekikö kenties naapurin manikyyri päätöksen, Kela kun ei ole velvollinen kertomaan mitään, ei edes mitään todistusaineistoa siitä, onko minua hoitaneen lääkärin lausunnon kumonnut ihminen... edes ihminen. No mutta, tämähän ilahdutti.. kun ei sitä osannut arvata, että kun kaikki oli pysynyt samana ja tutkimukset jatkuivat, että kela evääkin keskenkaiken saikun. (Itse olen erittäin varma, että Kela joka tiesi, että olen jo mielenterveysongelmainen, vain päätti kokeilla josko menisi läpi kun tuskin tuo jaksaa tapella... no vitutuksen voimin jaksoin... jaksan.) ja työttömäksi en ollut osannut ilmoittautua kun sairaslomalla olin ollut (jotain sentään oppinut siitä, kun kela sanoo, että voit olla sairaana työtönkin.. niin ne sanoo, ettei jää merkkiä sairaslomista jotka saattaisivat myöhemmin oikeuttaa johonkin etuuksiin joista Kela ei koskaan kerro jos et tiedä kysyä edusta josta kukaan ei kerro) ja työttömäksi ei voi takautuvasti ilmoittautua joten siinä jäi sitten kuukaudelta tulot. Kela eikä Te ottanut mitään vastuuta asiaan... ylläri.. no TE en sinällään edes syyttele, heidän päätöksiään ei sentään ole tarvinnut odotella kuukausia ja uskovat kun lääkäri sanoo, että ei pysty töihin mies. 

No..  tässä sitten ollaan... työttömänä.. eiku ainiin.. kävinhän minä siellä reumalääkärillä. 

No sehän meni näin... odoteltuani aikaa kuukausia... menin lääkärille. Lääkäri räpläsi sormia ja muita niveliä 3minuuttia ja totesi, ettei ole reumaa. Siihen siten mutisin, että niin ku fibron pahenemista epäiltiin.. mihin lääkäri sitten tökkäsi minua kerran tai kaksi sormella ja sanoi, että voihan se olla ja käski mennä pois. Onneksi reumahoitaja sitten kertoi enemmän asiasta, tai siis tiesinhän jo kun se diagnosoitu oli aikoinaan, mutta osasi kertoa paljon lisää ja todeta, että lähes kaikki oireeni fibrolla selittyisi. 

No.. siinäpä sitten odoteltu työttömänä. Sossun ja TK lääkärin kanssa todettu, että työkyvyttömyyseläke olisi oikea ratkaisu, mutta vaikka minulla on toistakourallista diagnooseja ja niistä useat yksinäänkin ovat eläkkeelle ihmisiä vieneet, minä olen läheisten, sisun ja älyn voimin pitänyt itseni erossa huumeista ja joutumatta laitoshoitoon... alkoholistakin luovuin kun piti valita se tai perhe. 

Vointi ei ole kohentunut, onneksi ei myöskään pahentunut. Sää, stressi, fyysinen ja henkinen rasite pahentaa oireita. esim. kun käyn lääkärissä mutkan, kärsin siitä pari päivää. tai kun käyn kaverilla, otan usein päiväunet siellä, että jaksan vähänaikaa lisää. Päiväunet on pakollisia, vähintään pari päivässä, muuten menee kaikki taas perseelleen. Fyysinen kunto on heikko kun on vaikea kuntoilla kun on jatkuvaa kipua ja huimausta.

Mutta Kela.. kela on edelleen sitämieltä, että työkuntoinen on mies. Joka kerta valikoivat lääkärin lausunnoista sen, että kun kerran kävit ja et silloin tarvinnut kävelykeppiä tai kun reumalääkärin 7min tapaamisella ei näkynyt fibroon joillakuilla kuuluvia kipupisteitä... juuri sillä kerralla. ja mikä parasta, kelahan jatkuvasti tarkoituksella jätti huomiotta pyytämäni aiheen, että mitäpä jos ette tuijota sitä diagnoosia vaan katsotte kaikkia niitä ja mikä parempaa katsotte niitä oireita. Mitä Kela ei tietenkään tee, koska jos antaisivat periksi sairaslomani suhteen, saattaisivat joutua tekemään oikein ja päästää minut eläkkeelle. No sota jatkuu, aina kun kela on toimittanut isommille tahoille valikoituja lausuntojaan olen toimittanut päinvastaisia lausuntoja minua hoitaneilta lääkäreitä. samaan aikaan TE lääkäri ja aikuissosiaalityö miettii väyliä miten saadaan minut johonkin päin.

Viimeisin Kelan idea oli todeta, että olen täysin työkykyinen palaamaan siivoojaksi, media-.assistentiksi tai keramiikka-artesaaniksi.. Mikä on jokaisen osalta täyttä paskaa. kuka tahansa fibrosta,adhd,bipo,migreeni,lukihäiriö,selkävammainen,polvivammainen jotain tietävä tai kyseisistä ammateista tietää että paskaa puhuvat. Mutta Kelanhan ei tarvitse mitään todistella, he voivat todeta mitä huvittaa päätöksissään koska suuriosa Suomalaisista ei asioista ala taistelemaan... 

Mutta eipä tässä. Kela on päättänyt aloittaa noitavainon minuakohtaan jo vuosia sitten. 

Tämähän alkoi joskus kauan sitten, kun kysyin, että kannattaako minun repiä pennejä kasaan ja maksaa pankille opintolainoja vai antaa mennä Kelalle. No sieltä sanoivat, että tänne vaan. Sitten kun olin sairasloma/työtön/opiskelija loukussa, sanottiin vaan aina, että elä huoli kyllä ne oottaa.. kunnes eräänäpäivänä tulikin yhtäkkiä ilmoitus, että nyt maksat vitusti tai menee ulosottoon.. no meni ulosottoon.. tein valituksen, Kela sai huomautuksen, joutuivat puolittamaan velkani ja siinä se. no.. taisivat saada vuosien aikana ehkä tonnin perittyä ja siitäkin varmaan suurinosa meni ulosottovirastoon. 

Sitten taistelin vähän taas ja sain lainat kokonaan pois ja nyt odotellaan luottohäiriömerkkinnän katoamistakin. 

Sitten olikin jo puhe hermoromahdiksista ja nyt sitten ollaan tässä. Olen 100% varma, että Kelan päätös estää minun rauhassa kuntoutumiseni on ollut suuressa roolissa nykyisen vointini romahduksessa, Kelahan ei tietenkään ota asiasta vastuuta, koska ei heidän tarvitse. 

Sitä minä en tule koskaan ymmärtämään, että mitä Kela tai valtio hyötyy tästä minun jatkuvasta kyykyttämisestä, valehteliaksi kutsumisesta ja hulluksikin. Se on aivan sama mitä he siellä papereihinsa kirjoittavat, työkykyinen en ole, enkä todennäköisesti tule kun lääketieteellä ei ainakaan Suomessa näytä olevan enää tarjota apua. Se pienikin mahdollisuus, että edes hieman kuntoutuisin murenee pelkästään Kelan kanssa kaikesta tappelemisen aiheuttamassa masennuksessa. 

On mystistä, että Kela, ainoa taho valtiossa jolla on kaikki tieto sairauksistani, työtömyydestäni, kuntoutuksista... kaikesta  kielätytyy näkemästä asioita kokonaisuutena vaan tuijottaa aina vain yhtäasiaa. 

mutta tällä mennään... ollaan sitten työttömänä, katsellaan mitä te-lääkäri (joka on loistava, pakko mainita) ja sosiaalityönekijä keksii, itse en enää jaksa juuri miettiä. Kaikki ammatit joita olen ajatellut tai haaveillut ovat tässä kunnossa olevalle mahdottomia. Pystyn kotona jonkinverran harrastelemaan koska voin aikatauluttaa ja päättää tekemiseni itse, mutta en keksi työnantajaa jolle kelpaisi palkoille kaveri joka saattaa käydä työmaalla parituntia viikossa, mutta koskaan ei voi tietää milloin se parituntia on ja mitä sen parintunnin aikana voi tehdä. 

Kela selkeästi tietää tämän itsekin, koska toistuvista työhakemuksistani huolimatta, eivät suostu minua palkkaamaan. On kumma, kun itse minut ovat työkykyiseksi todenneet, mutta silti ei työpaikkaa löydy. 


Vaan.. ei siinä. sillä mennään.. sota jatkuu. koetan pitää, etten enää menisi huonompaan kuntoon, mutta nytkin piti labrassa käydä kun yhtäkkiä alle kuukaudessa oli paino tippunut huolestuttavan paljon. Labra ensin, mutta itse pidän hyvin mahdollisena, että se on tuo masennus taas mikä painaa päälle. Ongelma siinäkin on vain, että minun masennukseni on llähinnä tätä... piilomasista, pystyn toimimaan rajallisesti en vain itke sängynalla, vaikka haluttaisikin. 

Olkoon tämä myös ohimennen maininta, että jos ikinä käy niin, että teen itsemurhan, niin voitte olla varmoja, että se on Kelan aiheuttamaa, sillä vaikka olenkin harvinaisen sinnikäs ihminen... niin kyllä se raja joskus tulee vastaan. Kukaan ei jaksa niellä kaikkia niitä valheita ja panetteluja mitä Kela saa valtion tuella syytää kansalaisten päälle. 

Jos missään työpaikassa joku kohtelisi työntekijää samoin kun Kela saa kohdella asiakkaitaan, olisi se pomo jo vankilaan menossa... tästäkin sen näkee, että säännöt on erit pienellä ihmisellä ja isoilla instituutioilla. 

Suomi on oikeusvaltio, on valetta. Suomessa on paljon lakeja joiden ainoa tarkoitus on pitää kansa hiljaisena ja Laki ja mikä on oikein, eivät ole useinkaan sama asia. 

Suomi on hyvinvointi valtio = Valtio voi hyvin, kansalle aivan sama. 

Suomessa on maailman onnellisin kansa. = En sitten tiedä puhuvatko Tapiosta vai kenestä kun kukaan kenen kanssa asiasta olen jutellut, ei ole koskaan vastannut kyselyyn. 

Katsotaanpa taas milloin jaksan ja muistan kirjoittaa. 

Muistakaa ihmiset, Kelan päätökset eivät ole läheskään aina oikein tai edes laillisia. Kela vain tekee niitä kokeillakseen mikä menee läpi, jos asiasta valitetaan niin pikkuasioissa kela vetoaa virheeseen. Isoissa asioissa tuleekin ongelma, kun ei ole varaa myöntää, että toimivat väärin joten tappelevat ja toivovat että toinen väsyy (kuten taatusti monelle käy) tai joku ulkopuolinen taho (valtio, joka lähes aina on Kelan puolella) puuttuu asiaan. 

Tapelkaa vastaan.. tässäkin asiassa. 


Monday, 20 May 2019

Do you know... what it feels when you can't trus your words?

I have had this problem quit a long time. Sometimes it's easier, just tiny things, loose some one word... but then.. there's times, when my mouth let out something that I didn't mean to say at all.
It's horrifying. Thankfully, I don't too often hurt peoples feelings.. not that I mind that If I meant to hurt them, but It's horrible to hurt others, simply because your words betray you completely.
Now. I don't know is it related to adhd or Bipolar or what a hell.. But it's annoying as hell. It does affect my life. Mostly by the way of .. I HATE PHONES.
I hate it. Because I don't see the huuuman at the another end. If my mouth fuck me up, the another one don't see my shock and horror, he/she can easily think I meant it. Also, I don't see their face so I don't know what the reaction there is truly, not that I could say I'm good at reading people anyhow.
But yeah. I love words, I know how to use em, I know amazingly huge amounts of them and even where and how to use em... well.. most of. I know words in 4 languages... well enough to say hi and order tea.
But that's why I'm more likely to send emails and messages, there, I usually can double check that I haven't accidentally add sentences or words that I wasn't even thinking of.
I don't know..
Do anyone suffer similar thing? 

Thursday, 16 May 2019

I'm getting better

So beware.. There might be time that I start to write positive stuff, or forget to write because.. You know to busy to be happy.

Im just know sitting on my mom's terrace, in spring sun, jeanskilt on, enjoying the morning. My back hurts only tinybit and even thst is just the muscles that has done a lot work att the last 10years. I haven't need my cane for months. My theet are fixed, my wrist are under examination by specialist. My head medication does miracles.

I'm enjoying the life. Well of course there's moments everyday that debpression try to get me, anxiety make me doubt everything, but with help of the medication, i can deal with it.

I've get invitation first to job interview, didn't get the job but I was one of the five best candidates so.. Still win. I have also Entrance exam to university. Thinking to study Industrial design.
..
But honestly I'm more interested to get a job. So if my muscles in back, and my wrist gets fixed.. I might get in some shorter, more jobs, profesion. But the University could be interesting too.

Well. Today I'll be fixing thr fence for sheep. The cut some trees. Maybe at the evening do some clayart.

Adiós, hasta luego.

Thursday, 9 May 2019

happy memories from my childhood

This depression doesn't give up. So I must continue to dig up my happy memories. 

I have thought that I had a happy childhood, but now, when i try to remember those, I just cant.
I know It wasn't bad, I know I was happy often, but not so much that I've let myself believe.

My self-confidence was destroyed as kid, I don't blame anyone about it,I didn't know it, I didn't deal with it.

But there are some happy moments that I can remember.

Most of those are, maybe sad sounding, but I was most happy, as a kid when I was playing around forest. Alone. I had lot's of imaginary friends whom play with me the games I wanted to play. Games that real people didn't want to play with me. So I run around forest completely in my mind, having adventures for  a life time.  I had, I think around ten hidden ... I don't know.. hut's made of trees, branches, moss. I kept them hidden, because sometimes, when some people found my hut, they broke them. I had tiny treasures in my huts, beautiful rock's, fallen antlers, I even gathered berries and mushrooms in there, to have something to eat, yes, when I was kid, I knew pretty well what mushrooms were ok to eat, now not so much. I spend a lot of time around the river, I walked riverside a long way.

I didn't have many friends back then, and I didn't believe those few who said they were my friend, don't know why, maybe I was scared.. maybe I just wanted to be alone, maybe we were just too different.

I remember how I loved to walk with my grandma, she teach me a lot of nature, what herbs there were, what mushrooms are fine to eat ;) and she never got bored to answer my questions. Or.. that's how I remember her.
I loved to spend time with one of my uncles too, he had always time for me. We walked around, he told me about oldways, how they had get trees from the forest with horse, how there was a horse and other animals when he was young. He told how firewood should pile so it would dry better. He too seem to have a lot of time to listen me.

I remember how then, crying was easy. I miss that. I feel that I have almost completely lost the ability to cry. Sure there's times when something hurt my heart so much or .. some.. music trigger some faint memory.. but most of time, I can't cry, no matter how much I want.

Let's see.. what else happy I remember from my youth. Well. Books. I read then a lot, another talent I have almost lost. Because of my adhd/dyslexia there are sometimes even years when I can't read much about anything.. but back then.. I for sure had adhd, but it didn't bother my readings. I loved J.R.R Tolkien and the Middle-earth. I loved David Eddings and Silk most of there. I found Witches of Discworld quite young, and now I can admit.. I did read Carolyn Keen's Nancy Drew books and .. even "worse" I read a lot of romance novels. 

I loved to visit, almost daily, my godparents, mostly my god-mother. She had always time for me, always willing to listen my stories, play card with me, laugh with me, teach me things. It was wonderful back then, because I get to eat a lot. I could eat, or not eat, at home go then to grandmoms place and eat or to godmother and eat there or not. It was wonderful. 

I miss the dogs.. we had always dog's and dog's understood me better than humans, they loved me unconditionally. I didn't need to prove myself to dogs.
at one point, one old dog moved to live with us, I think I remember that it was beaten by it's caretaker, and I don't know how, but one day dad just came home with it. the awesome moment from my childhood was that I was the first human it let pat it's back. I spend days just sitting near it, let it come to me. It was so special. 


I'm sure we had some trips. I can't remember those, when I was older we did do hiking, those I remember. I also remember how I loved it.. company was ok. but it was the hiking and nature that made me happy.. nature still makes me happy. 

I was happy about my sister, even that she was treated like a princess, I loved her. We had and have lot's of common. 

When the youngest of us came along... well that was awesome too. Later he has grown to be one of my most trusted humans.

Sadly... that's all the happy memories I can find this time from my childhood. Maybe there's more.. I just can't remember them yet.

Monday, 22 April 2019

This is me

Well.. this is how I see myself.

I'm depressed or highly-function depressed, swinging between those two currently.

I'm artistic... no... I'm creative humanoid. I write, I paint, sculpt, crafts of different kind.. that has always been my therapy, just that it doesn't help so much anymore. But for that I have now medication and hopefully soon also some kind of therapy.

I'm socially awkward, I either am too open, too emphatic or I don't get anything at all. Usually it goes somewhat like this. I say or do something that hurt someone and I realize it right then and there and it so hard on me that I panic and try to explain what happened and ... well I push on and usually make things even worse.

I am not a flirting, slick or overly romantic. I will not use words that I don't mean to get people to like me.. I use to.. but I don't anymore. I try hard to be true. Real.
So. I show my feelings as well as I can, but more often I say them as they are. with True face (is that right? I didn't find anything that would fit in my image and Finnish words... I mean when my face is calm and .. like a stone... anyhow).

I have to accept that if that's not enough for others, then it just isn't. I can't be that Me who I was, nor do I want to. I've been broken for so long that now, when I have find my way to build myself up again, I want to do it better. Now I have tools from 30 years to make more sense in me.

I don't want to be slick, I hate slick greasy people. I hate when others are trying to please me ... no... I mean when they do it because they have some hidden agenda. I accept it only then when it's real.

I use to be  faker, and I can see them from far and I don't want no fakers in my life.

I have learned so much in my years of complete insanity (inside my mind) that It's start to but all that knowledge in good use.

As soon as I get to stabilize my current situation.

I let go. I stop trying to control everything in me.
I let me be me.
I love the people around me, I try to be good to them, but I don't try to please them just because of that... pleasing them. I can love them and still argue things, cause some light havoc, tiny fights... well.. I've heard it's part of life. part of relationships.
For a long time, I've done all I can to avoid any kind conflicts... and it's not healthy.
I will start speaking things earlier, even if my thoughts are not complete yet. because my mind have bad habit to make every worse in time.

So.. Yes. this is positive blog.
I don't know can you read it between the lines..
But I'm understanding myself so much better than I did a week ago.
I've talked with people who have known me a long long time, people who I've met online yet found new siblings, aunt's, uncles and virtual grandad. I've talked a lot and I've listened and they have listened and I'm starting to feel, I have tools to win or at least get even with this.

So. I'm optimistic about future. I'm still in bad shape, but I did send my application to university. I dare to dream.

Sunday, 7 April 2019

one of the best.

She told me, she was pregnant. I don't think it was completely planned, but it wasn't either unwanted, maybe bit more on the side of planned. I was young and I was so ready to be father.

I remember how I called to my dad. Told him that he's going to be grandfather.
Dad was.. "Oho.. really. well.. " and cut the phone. Couple minutes later. He called back and was like completely different man. He was so happy and so joyous.

The pregnancy wasn't easy, there was stuff I believe, again sadly I can't remember.

I remember how I talked to baby when it was still inside her.

I remember how it had to be done by C-section because he was so big and... something.

I remember how annoyed I was that nurses and doctors didn't let me be with her in the room, I had to watch trough some glass when I wanted to be there, holding her hand.

I remember how nurse walked to me, with tiny human in her hands.

I remember how my heart melt when i saw that tiny troll.

I remember how scared I was to hold him.

I remember how everything change.

I remember how nurse teach me how to change the diaper. Wash him.

I remember how we took family room in hospital, even that we didn't really could afford it.. but I wanted to much to sleep next to them.

I remember so much also not good stuff... I even wrote those here.. then I deleted it and pretend for now, it didn't happen.

I hope I can sleep now.

If there's anything I'm proud. It's our offspring. WE have help this amazing young offspring to find who he is.

Oire päiväkirja

 Aloitin sellaisen keväällä, joko hoitajan,lääkärin tai mielenterveyshoitajan kehoituksesta.. en muista nyt tarkalleen.  Aika äkkiä totesin,...